Emun elämää: The show must go on.

Elämä on kyllä merkillinen asia. Sitä pistää väkisinki miettii, et miks me ollaan täällä. Mikä on meijän elämän tarkotus? Onko meijän tarkotus vaan olla täällä se n. 100 vuotta ja sit lähteä? Mitä järkeä siinä on? Nää on näitä ikuisuus kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata.

Mun äiti on kiinteistövälittäjä ja sit se törmää aina iloisiin ja surullisiin asioihin työssään. Tosi usein se myy taloa, joka on ollu aluks jonkun pariskunnan jotka nyt sitten eroo. Tai sitten mummo vaihtaa asuntoa pienempään, koska pappa on kuollut. Tai sitten on näitä iloisia, että muutetaan juuri uuteen kotiin, tai isompaan perheen lisäyksen nimellä tai sitten muutetaan yhteen ja ostetaan oma asunto.

Äiti myi viime talvena Lohjan lukion takaa olevasta uudesta kerrostalosta aika ison asunnon vanhalle pariskunnalle, jotka on asunu talvet vuodesta 1992 asti Espanjassa, että niillä on siel omakotitalo. Ne on yrittäny myydä niiden Espanjan asuntoa, mut kukaan ei oo ostanu sitä.
Niillä on koira, joka on ilmeisesti valkoinen ylämaanterrieri mut vaan harmaan. Se pappa oli tuossa helteiden aikana lähtenyt viemään koiraa ulos, mutta se olikin jääny papan viimeiseksi reissuksi. Pappa sai sydänkohtauksen kesken matkan lukion takana ja tuupertui maahan. Koiran hihnasta hän ei ollut päästänyt irti.
Voin vaan kuvitella miten hirveetä sillä mummolla on ollu, ku mies on noin vaan kuollu. Se olis ehkä maailman hirvein asia, kun sanois just iloisesti "moikka, nähdään kohta", eikä toinen koskaan tulisikaan takasin.

Kaksi vuotta sitten kesällä, kun asuttiin viel vanhassa paikassa, mä olin venereissus Turun saaristossa mun serkun ja sen vanhempien kanssa niiden isolla veneellä. Äiti soitti yks ilta ja kertoi, että meitä vastapäätä asunut pappa oli kuollut sydänkohtaukseen ja se oltiin tultu hakee medihelil läheiselt tenniskentält. Mulle tuli kauheen huono omatunto, vaikka ei se muhun mitenkää liittyny. Mut se pappa oli aina sellanen, et ku se näki, et menin koirien kaa ulos nii se tuli heti ulos ja yritti saada mua juttelee mut mä vaan kävelin tylysti ohi. Mulle tuli niin huono omatunto, ettei mitään rajaa.

Viimeisin tapaus taitaa olla tuo Keravalla tapahtunut puukotus, kun se 14-vuotias tyttö tapettiin vaan sen takia, että jätkä halus hoitoon. Eikö se olis voinu tehä jotain muuta, miks piti puukottaa nuori tyttö kuoliaaks?? Mä en oo koskaan tuntenu, en nähny enkä mitään tota tyttöä, mut silti se asia itkettää mua. Miten sairaita ihmiset voi oikeesti olla?

Suomessa on muutenki tosi vaikee päästä hoitoon. Jenkeis ne pistää kaikki vaikka väkisin pakkohoitoon, Suomessa potilas saa itse päättää mitä se haluaa. Mä en tajuu mitä järkee siinäki on, ei kai kukaan haluu vapaaehtoisesti pakkohoitoon mennä? Kun Suomessa kesä-aikaan tahtoo päästä kallonkutistajan puheille, saa odottaa monta viikkoa vastausta. Jenkeissä kallonkutistajia on joka kulmassa, täällä joutuu jonottamaan. Mitä sitten, kun hoitoon haluava tekee loppupelissä itsemurhan, kun ei kukaan hoida ja auta? Kuka sen tuskan korvaa lähimmäisille?

Multa ei oo koskaan kuollut ketään lähimmäistä. Vaarit kuoli ennen ku synnyin, mummo ja mummi on viel elossa. Multa ei oo koskaan kuollut ku kaks koiraa ja hoitohevonen. Nekin tosin otti koville, ei voi muuta sanoa.